Juhlavuoden kunniaksi aloitamme Muistoja Keravan tanssiopistosta -sarjan, johon olemme pyytäneet mukaan henkilöitä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osa Keravan tanssiopiston historiaa. Pääset lukemaan, millaisia muistoja eri ihmisillä on Keravan tanssiopistosta. Muistojen sarjan aloittaa tanssikoulun perustaja Kristiina Kostia. Oletko koskaan pohtinut, miten nyt 40-vuotias Keravan tanssiopisto sai alkunsa?
”Emme voineet aavistaa, mihin yksi idea ja kova into tulisi johtamaan: Oli kesä vuonna 1979, olimme asuneet muutaman vuoden Keravalla, poikamme Sampsa oli vuoden ikäinen ja maksoimme omaa arava-asuntoa olemattomilla tuloilla. Työni teatterisihteerinä oli päättynyt ja halusin tehdä jotain omaa, lähellä kotia. Ajatus, joka alkoi kypsyä mielessäni, oli tietenkin pähkähullu. Olin opiskellut tanssia monenlaisten yliopisto-opintojen ja järjestötöiden rinnalla. Olin kiinnostunut luovasta ilmaisusta, siitä miten lapsille voisi opettaa tanssia yhdistämällä baletin perusasioita ja lasten omaa liikemielikuvitusta. Opiskelin jopa yhden lukukauden Lontoossa Educational Dance -perusteita. Ennen kaikkea päässäni tanssi satuja ja tarinoita, värejä ja näyttämökuvia. Mutta miten voisi aloittaa tanssikoulun toiminnan, kun puuttuivat tilat, rahoitus, opettajat. Jonkinlainen työtila oli eteisen kolossa, kirjoituskone, kalkkeeripaperia ja puhelin. Oli pieni kasettisoitin ja ompelukone. Jostain piti aloittaa. Tarvittiin yhdistys, ehdottomasti aatteellisella pohjalla toimiva yhdistys, sille säännöt, tavoitteet ja jäseniä.
Perustimme siis yhdistyksen, jonka hallituksessa oli aluksi muiden muassa äitini, joka johti balettikoulua Hämeenlinnassa, musiikinopettajasisareni ja mieheni Risto, josta tehtiin puheenjohtaja. Lisäksi oli keravalaisia kulttuuri-ihmisiä, jotka olivat kanssamme yhtä mieltä siitä, että Keravalla tulee olla musiikkiopiston lisäksi myös tavoitteellista tanssinopetusta.
Entä opetustilat. Talossamme Killassa oli iso kerhohuone tyhjillään. Se saatiin vuokrattua, laitettiin sinne peilejä ja tankoja niin, että näytti ihan tanssisalilta. Pukuhuone oli samassa tilassa, mutta hyvin sovittiin, varsinkin kun oppilaat olivat aluksi pienikokoisia, nimittäin alle kouluikäisiä. Opetusaineina oli satuliikunta ja lastentanssi, opettajana olin minä, kolmekymppinen taiteen sekatyöläinen, pää pilvissä ja vain hatarasti aavistaen, miten tässä kävisi. Opetusmateriaalina hyödynsin äitini kehittämää lastentanssin ohjelmaa, jossa liikkuivat kanat ja kukot, jänikset ja karhut, perhoset ja sudenkorennot, baletin alkeet ja karakteritanssit. Musiikki tuli kaupanpäälliseksi, sillä isäni oli säveltänyt Satukirjan lehtiä ja muutaman baletinkin. Näillä eväillä oli turvallista aloittaa.
Keravalle oli muuttanut 1970-luvulla sadoittain lapsiperheitä. Lapsille haluttiin harrastuksia. Kolmesta kuuteen vuotiaita oppilaita oli aluksi noin neljäkymmentä, ja ennen joulua pidimme Viron koululla jopa pienen näytöksen. Huh huh! Kevätkaudella oppilaita oli jo seitsemänkymmentä, tunteja siis noin seitsemän viikossa. Sain jopa pientä palkkaa. Aika pian, en muista, minä vuonna, mutta Keravan kulttuuritoimi antoi jo avustusta. Toimittiin kunnon yhdistyksen lailla, kirjanpito ja tilintarkastukset, avustusanomukset ja pöytäkirjat. Koko byrokratia.
Sitten kehiteltiin opetussuunnitelmaa, ja yhtäkkiä olimme keskellä usean sadan oppilaan opinahjoa, jonka nimi oli aluksi Keravan tanssi- ja liikuntayhdistys ry. Baletin opetus otettiin ohjelmaan heti, kun mahdollista. Opettajaksi pyydettiin Irmeli, jolla oli yhtä vähän kokemusta ja yhtä paljon innostusta kuin meillä kaikilla. Meitä yhdisti halu kehittää oppilaitosta, jossa tanssijat edistyvät tasolta toiselle. Baletin opetussuunnitelma oli jo ilmestynyt, lastentanssia, jazztanssia, modernia ja muita lajeja opetettiin sen mukaan, mitä opettaja osasi.
Olin mukana perustamassa Suomen tanssioppilaitosten liittoa v. 1982. Sen tarkoituksena oli yhtenäistää tanssikoulujen opetussuunnitelmia ja asemaa työnantajana, sekä saada tanssikouluille valtionavustukset . Työn tuloksena saatiin tanssille perusopetuksen opetussuunnitelmat, ja pian tuli muidenkin taidealojen perusopetus yhtenäisen lain piiriin. Mutta aikaa siihen meni. Kaiken paperityön ohella sain tehdä kymmenittäin tanssinumeroita lapsille, tanssisatuja ja puvustuksia. Näytökset seurasivat toisiaan jouluisin ja keväisin. Uusia opettajia ja tanssilajeja tuli lisää, toimitiloja vuokrattiin, osallistuttiin valtakunnallisiin tapahtumiin, saatiin palkintoja ja tunnustusta. Ja mikä tärkeintä, palkkasimme parhaita mahdollisia opettajia ja koreografeja. Nimi vaihtui Keravan tanssiopistoksi, ja sen valtionavunkin vihdoin saimme.
Miten kaiken ehdimme ja jaksoimme? Olimme kuin hyökyaallon päällä, oppilaista virtaava innostus liikutti meitä näkymättömällä voimalla. Meidän tarvitsi vain ohjailla ja kanavoida energia ja antaa oppilaille mahdollisuus. Se, mikä alkoi haparoiden, uhkarohkeasti ja törmäillen, kehittyi määrätietoiseksi visioksi, järjestyneeksi oppilaitokseksi. Oppilaista kymmenet ovat päätyneet tanssin ammatteihin ja varmaan pian 40 vuoden aikana olemme antaneet sisältöä ja väriä keravalaisen kulttuuriin. Kokemuksesta viisastuneena, eläkkeellä maalaustaiteen parissa rohkaisen kaikkia nuoria uskomaan hulluihinkin ideoihinsa. Kaikki on mahdollista, mitä ei vielä osaa, sen työ opettaa.”
Vuoden 1983 joulunäytöksen harjoitukset Nikkarin auditoriossa: Kristiina antamassa ohjeita, lumihiutaleet, polkkatytöt ja pupujussit korvat höröllä.
Ohjeet kuunneltu, polkkatytöt vauhdissa.